Elämää epätietoisuudessa...

Olen tyhjän päällä, vailla päämäärää. Koulu loppui toukokuussa ja nyt pitäisi taas miettiä mitä seuraavaksi...Jatko-opintoja, töitä, itsensä etsimistä...asiat pyörii päässä, kuin lottoarvonnan numeropallot. Yleensä luotan vaistooni ja teen sen mukaan, mikä tuntuu itselleni hyvältä. Nyt tuntuu, että järkeilen asioita liikaa. Mikä olisi JÄRKEVINTÄ? Yritän miettiä, mitä HALUIAISIN tehdä. No, suoraan sanottuna, en haluaisi tällä hetkellä tehdä töitä, enkä mennä kouluun. Haluaisin tietää kuka olen. Missä minun edes kuuluu olla. Ajattelin, että kulunut vuosi olisi opettanut minulle, että olenko oikeassa paikassa. Luulin olevani, mutta lopulta kuitenkin tuntui siltä, etten kuitenkaan. Koko vuoden ajattelin, että joku estää minua olemasta oma itseni. Ehkä se olin minä itse? Ehkä en edes tiedä kuka olen. Onko silloin vaikeaa tuoda itseään esiin, kun ei tunne itseään...ajan voisi käyttää ainoastaan unelmointiin, mutta tuntuu että todellisuus tulee vastaan...

Mun mielessä on pyörinyt kohta kaksi vuotta unelma/visio/mielikuva...Se on nuorten toimintakeskus, missä on erilaisia pajoja. On huonekalujen entisöintiä, ompelua, leipomista toimintakeskuksen kahvilaan,kahvilan pyöritystä(samalla yritystoiminnan opettelua), teatteria, musiikkia, itsenäistymisen opettelua, ehkä eläinten hoitoa ja kaikkea mitä kuvitella saattaa! Näen itseni ohjaamassa siellä teatteria, myös ehkä entisöinti puolella, sekä itsenäistymispuolella. Paikka on hieman syrjässä kaupungista, ehkä jollakin vanhalla maatilalla, vanhassa navetassa. (jos joku haluaa nyt varastaa tämän idean, ole hyvä, mutta ota mut töihin sinne :) )
No, nyt se on ääneen sanottu! Ehkäpä maailmankaikkeus nyt ymmärtää, että olen ihan tosissani. Kyllä mulla on edelleen palava halu auttaa nuoria, mutta ehkä sitten juurikin tätä kautta...

Mä jatkan tätä haaveilua ja rukoilemista siitä, että saisin vihdoin tehdä sitä, mitä sydämessäni todella haluaisin.

Vakavaa pohdiskelua...

Älä ole uhri.
Älä ole marttyyriäiti.
Sun täytyy pärjätä omillasi.
Älä ole riippuvainen kenestäkään.
Älä ruikuta, älä valita.
Ajattele positiivisia asioita, niin vedät positiivisia asioita puoleesi.
Jos kiukuttelet, kukaan ei halua olla lähelläsi, koska olet niin negatiivisissa energioissa.
Ole vapaa, tee niinkuin sydän sanoo.
Luovu vanhoista ajattelutavoista ja vanhoista uskomuksista.
Jne...
Jne...

Tässä vuoden mittaan käsiteltyjä asioita  joihin olen kovasti pyrkinyt. Tänään tajusin. Minkälaista maailmankuvaa MINÄ ITSE haluaisin luoda...

Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.
Apua saa ja pitää pyytää.
Terveellä tavalla meidän pitäisi olla riippuvaisia toinen toisistamme, näin synnytämme kollektiivisuutta.
Jos joku asia harmittaa, se kannattaa sanoa ulos. Koska negatiivisten asioiden kieltäminen johtaa siihen, että ne jäävät sisällemme. 
Jokaisella tulisi olla oikeus kiukkuun. Jokaisella tulisi olla vierellään sellaisia ihmisiä, ketkä kestävät kiukun ja tarpeen tullen sulkee syliin ja rauhoittelee.
Jokaisen tulisi nyös miettiä mitä omat valinnat aiheuttavat. Onko valmis ottamaan vastuun siitä, että esimerkiksi lapset kärsivät avioerossa. Onko valmis kantamaan myös muita itsensä lisäksi.
Itsensä muuttaminen joksikin sellaiseksi jota ei ole on itseltään pakoon juoksemista. Itseään voi juosta pakoon myös niin sanottuun "henkiseen maailmaan". Avainjuttu kaikessa on varmaan tasapaino. Ja se, että tarkoitus on elää läsnäolevana juuri tässä hetkessä ja juuri sellaista elämää, jossa on hyvä olla. 

Sanoisin, että nyt vasta alan ymmärtää, että voimaantuminen ei tarkoita jonkun toisen asettamien määritelmien mukaan elämistä. Vaan voimaantuminen on sitä, että löytää itsensä ja omat mielipiteensä.

Tänään siis heräsin, tähän ajatukseen.

Kasvukipuja.

Viimeisen vuoden ajan muhun on sattunut.  Niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Koko ajan on joku tila päällä, mikä tuntuu epämukavalta. Oksettaa, ahdistaa, surettaa, sattuu rintaan, sattuu selkään, tuntuu että järki lähtee, tuntuu että joku osa musta lähtee. 

Ja niin lähteekin. Nimittäin kaikki vanha ja tarpeeton saa lähteä. Kaikki semmoinen pois mikä ei ole minua ja sellaiset ajattelutavat, mitkä ei ole tähänkään asti minua palvelleet. (mm. negatiivinen ajattelutapa, uhrin roolin kantaminen, itseensä käpertyminen, toisten syyttely...) Mä taidan olla sellasessa elämäntilanteessa missä luon täysin uuden elämän. Luon uuden pohjan ja mietin minkälaista elämää minä haluan elää. 

No minkälaista sitten? Kuuluu kysymys kaiken aikaa päässäni...
Haluan elää elämää, jossa olen onnellinen ja mulla on turvallinen olla. Haluan että voin elää pelkäämättä ja ahdistumatta. Haluan elää. Musta tuntuu, että lapsesta asti olen pelännyt. Ja aina tehnyt valintoja sen pohjalta. Olen ajatellut aina olevani huonompi kuin muut, etten ansaitsisi sitä mitä muut ansaitsee.  Ja jos en kunnioita itseäni, tekeekö sitä kukaan muukaan?Ei. Joten, ei muuta kuin opettelemaan itsensä arvostamista, joka ikinen päivä!

Mä oon aina ihaillut ihmisiä, ketkä on sujut itsensä kanssa ja niillä näyttää olevan suht "helppoa" olla. Ne tekee asioita mistä ne pitää ja on onnellisia. Eikä siihenkään vaadita kuin esimerkiksi sellaisten asioiden tekeminen mistä oikeesti pitää. Nyt mun pitää vaan miettiä mistä asioista mä oikeesti pidän.

Välillä mulla on sellanen tunne, että mä oisin maailman onnellisin, kun saisin olla vaan kotiäitinä. Oman perheen kanssa ja omaan maailmaan käpertyneenä. Se oma perhe vois tarkottaa sitä, että mulla ois mun iso perhe ympärillä. Olis se perhe sitten oma lapsuuden perhe, uudet ystävät tai mikä vaan, mutta asuttais kaikki toistemme lähellä ja toimittais pienenä yhteisönä. 

No välillä mä haluisin vaan matkustaa maailman ympäri täysin vapaana ja vastuuttomana ja tehdä "tärkeää" työtä. Pelastaa ihmiskuntia ja koko maailman! Mutta sen mä oon kyllä tajunnut, että ensin on aloitettava itsestään. En mä voi ketään auttaa ennenku oon saanu itteni jaloilleni. 

Ja sitähän tässä kaiken aikaa yritetään, nousta jaloilleen.

Ja siihen tarvitaan pikku- Sannan uhmakasta luonnettakin välillä <3

Tämä biisi on soinut koko päivän päässä, olisiko tässä joku sanoma :)
http://www.youtube.com/watch?v=QkZkATBQsAg

Ei mulla muuta tällä erää :)

Huh. En tiedä mistä aloittaa kun niin paljon asioita on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana. Elokuussa muutimme Järvenpäähän. Minä ja pojat. Pitkällisen pohdinnan jälkeen kahden ihmisen polut lähtivät eri suuntiin ja kaiken kipeyden keskellä taisimme tehdä oikean ratkaisun...Joskus on vain päästettävä irti, vaikka ei tietäisikään mihin se ratkaisu lopulta päätyy ja mitä se tuo tullessaan. Nyt on tullut kuitenkin aika astua peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä: kuka sinä olet, mitä sinä haluat elämältäsi?

Viimeiset puoli vuotta on mennyt sumussa. Kaiken uuden alku on vienyt mukanaan. Pojat aloittivat päiväkodin, minä koulun. Tutkin itseäni kaiken aikaa, joudun nyt todella kohtaamaan itseni. Olen aikaisemmin elänyt siinä luulossa, että teatterin tekeminen olisi jotenkin helppoa, hauskaa, kepeää. Tässä prosessissa ollessani perun kaikki ajatukseni helppoudesta. Henkisesti rankka matka on myös palkitsevaa, olen oppinut itsestäni, maailmasta ja siihen suhtautumisesta niin hienoja asioita, etten oikein tiedä miten niitä voisi edes sanoiksi pukea! Halu rakastaa koko maailmaa on äärettömän upea tunne, jota haluaisi vaan jakaa kaikille. Halu elää sellaisessa maailmassa missä koetaan empatiaa ja rakkautta kaikkea kohtaan on niin suuri, että välillä on vaikeaa olla sellaisessa ympäristössä missä näitä asioita ei pidetä minkään arvoisena...Koen myös välillä vihaa, kiukkua, ahdistusta, surua, suunnatonta raivoa! Mutta nämäkin ovat vain tunteita. En koe enää ketään tai mitään kohtaan sellaista vihaa, että ajattelisin, että tuon takia minunkin elämäni on niin huonoa. Ei, hetkellisesti saatan jostakin suuttua, mutta tajuan, että kaikki on minusta lähtöisin, minä saan itsessäni vihan aikaiseksi, joku osaa vaan tökätä oikeaan kohtaan. Kaiken tämän järjettömyyden ja hullunmyllyn keskellä, joinakin päivinä, tunnen olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen!