Minun rakas uhmaikäiseni.

Se alkoi heti aamusta: "Mä en tykkää,mä en haluu,eieieieieieieieieieieieieiei!!!!!!Byääääääääääää" Kyseessä heinäkuussa kolme vuotta täyttävä esikoispoikani Lenni. Yleensä kun päivä alkaa näin, niin tiedossa on päätähuimaavaa menoa ja pinnan kiristymistä. Eli siis aamusta se alkoi. Ei kelvannut aamupalat, ei haluttu lähteä kerhoon,tyhmää pikkuveljeä tönittiin ja lyötiin. Sillä aikaa kun äiti kävi vessassa häivyttiin ovesta pihalle pelkät kumisaappaat jalassa. Mä olin kun viilipytty, tsemppasin itteäni koko ajan"kyllä tää tästä, kohta me ollaan siellä kerhossa ja saadaan muuta ajateltavaa ja tekemistä" Vihdoinkin lapset autossa ja matkalla kerhoon. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, Lenni lauleskeli takapenkillä. Ehkä tää kuitenkin vielä tästä iloksi muuttuu. No mentiin kerhoon ja ensin vähän leikittiin. Tai siis muut leikki paitsi Lenni. Se roikkui mussa koko ajan kiinni ja hoki "mennään kotin". Sitten alkoi yhteinen lauluhetki, johon Lenni ei tod osallistunut. Se juoksi pitkin käytäviä ja protestoi koko hemmetin seurakuntaa! Huusi kovaan ääneen ja yritti karkailla ulko-ovesta pihalle. (tässä vaiheessa se sai Onninkin innostumaan tähän leikkiin) Ja TAAS mua katsottiin säälivin katsein kun mä maha pystyssä juoksen kahden taaperon perässä toisten rallatellessa Jumalan kämmennellä. Yleensä se on musta ihan jees, koska semmosiahan lapset on siis normaalisti eikö vaan? Eiks se nyt oo vähän epänormaalia jos tommonen 1-vuotias istuisi puolen tunnin hartaushetken paikoillaan? Mut tänään mua itketti tää tilanne. Mä en jaksa!! Miks mun lapset on ainoat jotka hilluu siellä eivätkä keskity vaikka leikkimään, miks ne ei käyttäydy "normaalisti"?? No loppukerho meni aika samoissa tunnelmissa. Lisäksi sain vielä jonkun "hoitovauvan" siihen syliin ja ajattelin, et tätä se sitten syksyllä tulee olemaan. Lähdettiin ajelemaan kotiin. Lapset ei vielä nukahtanu autoon joten tultiin sitte sisälle syömään ja nukkumaan. "mä en haluu syödääääääääää,mä haluun syödääääääää,byäää!" Lenni jatkoi samaa linjaansa. Ajattelin, et nyt on vaan parasta pistää koko porukka päiväunille kun vaikutti vähän väsyneeltä touhulta. Lenni nukahti minuutissa, Onni ehkä kahdessa. Huh, hetki omaa aikaa. Ja sit se alkoi. Armoton surffailu netissä ja erilaisten diagnoosien etsiminen. Oiskohan kyseessä käytöshäiriö,Adhd,touretten syndrooma tai mikälie abcdefg! Paskat! Uhmaikä se on ja kun kyseessä on saman luonteinen lapsi kun minä olen, niin kyllä ne päät vaan kolisee. Ja hitot kaikista muista kerholaisista, jokainen lapsi on erilainen. Lenni vähän vauhdikkaampi tapaus ja ei selvästikkään mikään Jeesuslaulujen hoilottaja-tyyppi. Illalla taas itketti kun paijasin tätä vauhtipakkausta uneen. Mikä sai mut edes ajattelemaan, et lapseni ei ole normaali. Mikä sai mut ajattelemaan että hänen pitäisi kuulua johonkin tiettyyn muottiin ja olla samanlainen kuin muutkin? Miksi mä en vaan voisi ajatella, et lapseni on persoonallinen ja oman tiensä kulkija, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Sellainenhan mä itsekkin olen. 

Se oli rakkautta ensi silmäyksestä!

Kohta hän on jo 3-vuotias, mihin aika menee??

Pääsiäinen.

Tässä vähän pääsiäistunnelmia. Saimme muutamana päivänä vieraita ja sunnuntaina kävin lasten kanssa kanssa isäni ja siskoni luona. Mies sai rakennettua aidan, niin eivät lapset karkaile pihasta.

Saimme ihanan herkkukorin vierailta...

Ja värikkäitä tulppaaneja...

Ja herkullista piirakkaa!

Pojille tehtiin pupu-maalaukset.

Toinen pupu auttoi isiä aidan rakentamisessa.

Söimme ulkona.

Itkimme kun ruoka oli pahaa!

Aloin tuunaamaan lasten tuolia. Sain sen hiottua ja kerran maalattua, mut ylläri: maali loppui kesken. Täytynee jatkaa siis tänään jos pääsen maaliostoksille.

Rottaongelma!

Eihän sitä nyt kaikkea osaa ottaa huomioon, kun ensimmäistä kertaa maalle muuttaa! Mä laitoin tonne ulkovarastoon säilytykseen kaikki kesävaatteet, vauvan vaatteet, kahdet retrovaunut, juuttikehdon, sitterin ja paljonpaljon mattoja yms. mitä ei mahdu täällä sisällä tällä hetkellä säilyttämään. No kappas kehveli, tänne eksyi jostakin joukko rottia ja hiiriä. Kyllä vähän kyyneleet valui kun mä nostelin revittyjä vauvanvaatteita pusseista. Tai kun mieheni ilmoitti, että toisiin samettivaunuihin oli syöty armoton hole! Rakas mieheni sitten siivosi yksi päivä varaston ja pelastettiin sieltä kaikki mitä oli vielä pelastettavissa. No, nyt ne helvetin yököttävät kiusankappaleet pyrkivät tännne sisätiloihin!! Yksi ilta nukkumaan mennessä aloin kuuntelemaan kun sängyn alta kuuluu armotonta raapimista. Hitto, siellä oli lattian alla joku pyrkimässä ilmeisesti viereen nukkumaan! Siinä se meni sitten yö valvoskellen ja kuunnellen millon  SE tulee!! Tänään sama juttu keittiössä, rapinaa ja raaputusta. Ajateltiin, et ne on varmaan vaan hiiriä, mutta Harri näki yhden niistä uunin takana ja rottahan se oli! Nyt on kaiken aikaa ihan friikki olo, tälläkin hetkellä istun jalat tuolilla, ettei vaan kukaan erehdy puraisemaan varpaasta. En tiedä onko kenelläkään kokemuksia kyseisitä elukoista?? Meillä on tuolla pihalla komposti, voisiko se aiheuttaa niiden tulon tänne? Tai voisko ne kömpiä tänne tuolta viereiseltä maatilalta? Mä en aio luovuttaa ton kompostoinnin kanssa, se on mulle ihan ehdotonta, et tässä huushollissa kierrätetään! Pitää vissiin hommata lisää kissoja, kun ei noista kahdesta juntista ole mihinkään...

Heidän korkeutensa:Mymmeli & Haisuli. Pariskunta tarvitsee aina peiton alle, ennenkuin voivat asettautua mukavasti sohvalle.

Kun pitäis ja pitäis mutku ei jaksa!!!!

Mä en vaan saa pidettyä tätä "taloa pystyssä". Väsymys vaan yksinkertasesti vie voiton eikä vois vähempää kiinnostaa tehdä kotitöitä. Mä yritän panostaa tällä hetkellä kaiken aikani lapsiin, koska ne tuntuu nyt tarvitsevan koko aikaista huomiota. Mut tää kämppä on kun pommin jäljiltä...Mulle täys katastrofi, kun oon pohjimmiltani aikamoinen pedantti ja ei kai siinä mitään pahaa ole jos tykkää asua puhtaassa ja siistissä ympäristössä. Mut ei, tää tilanne on vaan hyväksyttävä, ainakin hetkeksi. Ja kai sitä pitäis olla itselleen vähän armollisempi. Mut jostain syystä takaraivossa jyskyttää koko ajan:"laiska ihminen, tee jotain!" Mä kävin tänään neuvolassa ja neuvolantäti otti hempparin. Se sano, et onko ihme jos väsyttää, sun rauta oli 100. Enhän mä mitään rautalääkkeitäkään oo muistanu syödä. Nyt täytyy kai vähän tsemppaa, jos olo kohenis...
Kun nää sisustusblogit on aina tulvillaan ihania täydellisiä koteja, niin tässä vähän vastakohtaa.

Puhtaat pyykit. Ne vaan ei tajua mennä kaappiin viikattuina!

Tää on vielä aika pieni tiskivuori.

Joku käy aina sotkemassa mun vaatekaapin. Hmm...Tää on siis ehdottomasti pahin kirous, mä en saa pidettyä asioita järjestyksessä. Noin, nyt se on näytetty koko maailmalle! :)

Nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaajat!

Lauantaina olin luokkakokouksessa. Mä oon siis ammatiltani Nuoriso-ohjaaja ja valmistuin vuonna 2007. Me ollaan nähty kai kerran valmistumisen jälkeen? Olipa jännä huomata, miten me ollaan edelleen kaikki niin samanlaisia. Jokainen otti saman roolin mitä sillon kouluaikana käytti ja tuntui, kun vuosia ei olisi tässä välissä ollutkaan. Opiskeluaika oli parasta aikaa mun elämässä. Siellä joutui todella pohtimaan kuka on, mistä tulee ja mihin on menossa. Siellä oppi niin paljon hyödyllisiä juttuja. Ja mikä parasta, siellä mä viimeistään huomasin, että olin ihan oikealla alalla. Mä nautin olla koulussa. Parasta siellä oli luokkakaverit ja opettajat. Samankaltaisuus oli jotenkin ihan häkellyttävää. Mulla on aina ollut monessa paikassa semmonen olo, et en kuulu joukkoon enkä saa ihmisistä mitään irti. Mutta tuolla mä tunsin olevani kotona ja siellä sain olla täysin oma itseni. Meillä oli mielestäni myös huippuhyvä ryhmähenki ja senkin takia tästä porukasta tuli erityisen rakas. Toivottavasti nähtäis vähän useammin! Meillä on yhdessa kuitenkin aina niin hulvatonta :D

Tässä ainut kuva illasta, jonka uskaltaa julkaista. :)

Päivä lapsimessuilla.

Tänään meillä oli kiva päivä lapsimessuilla. Olimme siellä mieheni siskon ja hänen lapsiensa kanssa. Nähtävää riitti ja ostettavaakin olisi löytynyt, mutta kukkaro oli valitettavasti suht tyhjä. Lapset tykkäsi kovasti kun oli kaikkea jännää ja ihmeellistä. Kukaan ei järjestänyt mitään kiukkukohtauksia ja päivä meni erittäin lepposissa tunnelmissa. Illalla menimme vielä serkuille vähän leikkimään ja iltapalalle. Sitten ajelimme kotiin ja kannoin rakkaat pienet palleroiseni sänkyihin nukkumaan ja ajattelin mitä ihania aarteita sitä onkaan saanut! <3

Hienot herrat lähti vähän messuille.

Katti-Matikainen yritti kätellä Onnia, mut herra vaan tuijotti ihmeissään!

Iida ja Lenni ihmetteli vähän kauempaa Kattia.

Onnia välillä vähän tylsistytti rattaissa istuminen.

Poliisi-setä otti sormenjälkiä poliisiiautossa. 

Serkukset pääsivät testaamaan poliisien uutta skootteria.

Lenni pääsi testailemaan vähän palomiesten juttuja.

Uudet kevätpipot raaskin ostaa pojille. Mut ne oli vähän niinku pakko saada! :)

Paska päivä.

Joistakin päivistä vaan tietää heti aamusta, et nyt ei kulje. Tää päivä lähti tosi kurjasti käyntiin kaikin puolin. Lapsille ei kelvannut mikään aamupalaksi. Lenni rääkyi täällä kurkku suorana, kun toiset murot olivat loppu!! Onni ei syönyt omaa aamupalaa vaan halusi mun oman, loppujen lopuksi mä join sitte vaan kupillisen kahvia kun meni maku koko aamupalasta! No siinä juodessani kahvia pyysin Lenniä menemään vessaan pesulle ja pisulle ja reippaasti hän sinne menikin. Laittoi myös reippaana poikana oven lukkoon! Siinä menikin sitte tovi, kun hän sai oven avattua. Nyt olin järkevä ja otin avaimen pois ovesta, eipähän käy samalla tavalla enää uudestaan. Siinä vaiheessa verenpaineet oli jo aika hyvissä lukemissa ja ajattelin, et nyt on päästävä pihalle tän porukan kanssa. Kahden uhmiksen pukeminen ja hiki valui kun olis 20 kilometrin maratonin juossut! No vihdoinkin päästiin sinne pihalle. Ajattelin, et alanpa haravoimaan noita kissankakkoja tosta pihalta ja siistin vähän muutenkin pihaa. Ja siis kuvittelin, että saan hommat tehtyä, kun pojat niin nätisti leikkivät hiekkalaatikolla. Meni hetki, niin Onni oli jo siinä vieressä syömässä sitä kakkaa ja toinen oli häipymässä portista tielle pyörän kanssa. Se siitä touhuumisesta. Laitoin ne keihuihin ja keinutin puoli tuntia. Sit syötiin ja mentiin nukkumaan, se meni onneks kivuttomasti. Mies tuli aikasin töistä ja mulla oli jo siinä vaiheessa toinen jalka ulko-ovesta pihalla. Lähdin Orimattilaan ostamaan hiusväriä. Menin S-markettiin, kun sieltä sitä saa ja ajattelin samalla tehdä ruokaostokset. No hitto, S-market oli kiinni, siellä oli joku remontti!! Jospa Robinhoodista sitte löytyis sitä väriä...Ei, ei löytyny sieltäkään. Otin sitten yhden toisen värin ja menin jonottamaan kilometrin pituiseen jonoon. "meil ei toimi tänään Visa Electron" sano kassaneiti. "aijaa, no mä lähen varmaa sit automaatille, onks täs lähellä jossain?" "Ei, lähin on tuolla keskustassa" "no, mä meen sitte sinne" Ajelin sitte siinä liikennevalohelvetissä metsästäen pankkiautomaattia kiroten joka ihmisen sinne mihin aurinko ei paista. Miten ottikaan pannuun niin pahasti ja ärsytti ja kiukutti! No sitte meen takas sinne Robinhoodiin ja taas kilometrin pitunen jono. Väsyneenä istahdin autoon ja muistin. Ainiin, ne ruokaostokset! Eikun ruokakaupaa etsimään. Ei löytynyt! Ajelin sitte tohon meidän kyläkauppaan ja tein siellä ostokset ja ajattelin miten helpolla pääsis, kun ei tarvis lähteä täältä maalta mihinkään vaan kaiken tarvittavan sais tosta yhdestä pikku kaupasta. Sit tulin kotiin missä oli pommi räjähtänyt. Aloin imuroimaan, tekemään poikien iltapuuroa,pesemään pyykkiä ja värjäämään hiuksia. Söin ruokaakin, iltapalaks,kun en päivällä kerennyt. Nyt alkaa olemaan jo ihan hyvä fiilis, ehkä siks, että päivä on jo päättymässä. Ja taas tässä kohtaa mietin, että oliskos päivä ollut ihan erilainen jos oisin osannut suhtautua kaikkeen eri tavalla. Välillä näitä päiviä tosin täytyy kai kokea, että osaa sitten arvostaa niitä hyviä hetkiä. Hyvää yötä!

Kun osaisi nauttia tästä elämästä, kuin 1-vuotias. Löysin tämmöisen lasten esiliinan kirppikseltä ja Onni itki kun se riisuttiin pois!

Blogin tuunausta.

Mä oon ollut nyt niin laiskalla tuulella, etten ole jaksanut kirjotella vaan aloin tuunaamaan tätä blogin ulkomuotoa. Lisää inspiraatiota haetaan sitten taas joskus kun aivotoiminta on vähän vilkkaampi! :)

"Itsenäisyyden" kaipuu.

Oon tässä lähipäivinä alkanut kaipaamaan hirveästi takaisin töihin. Vaikka kotona oleminen on sillä tavalla "vapaata", että voin tehdä periaatteessa siitä minkälaista tahansa, on silti ikävä jonnekkin mihin tätä kaikkea voisi vähän paeta ja saada vähän erilaisia virikkeitä. Töissä olisi työkavereita ja siellä saisi pitää ihan oikeita ruoka-ja kahvitaukoja. Töiden tekemisestä saisi myös enemmän rahaa ja enemmän arvostusta ja kunnioitusta kun 1 ja 2-vuotiailta lapsilta. Tosin nythän kaikki on muuttunut siitä kun olin viimeksi töissä. Nyt on tosiaan noi lapset, jotka herättelee lähestulkoon joka yö, joiden aamutoimiin menee vähintään se tunti, parhaimmillaan kaksi tuntia jos molemmat on oikein uhmatuulella. Joita tosiaan joutuisi kiikuttamaan hoitoon ja sehän vasta helppoa olisi kun mies tekee töitä ympärivuorokautisesti ja itselläni olisi kolmivuorotyö. Nojoo, jo tässä vaiheessa alkaa jo tuntua niin rasittavalta, että antaa olla. Ja mähän oon sitä paitsi raskaana, että mun äitiyslomakin alkaisi kohta :) Tosin onhan niitä muitakin vaihtoehtoja. Jos yrittäis nyt alkuun keksiä itselleen jonkun harrastuksen. Ehkä sekin olis jo alku, kun tietäis, että kerran viikossa on joku sovittu tärkeä OMA juttu mihin mennä. Mä oon kattonut nyt avoimen yliopiston tarjontaa ja kansalaisopiston kursseja. Mut nekin alkaa sitten vasta syksyllä. Mutta eipä sinnekkään pitkä aika ole. Enkä mä nyt väitä, etteikö mulla olis tällä hetkellä omaa aikaa. Käynhän mä usein lenkillä ja kaupassa. Mut nekin teen YKSIN. Mulla on joku kaipuu päästä edes johonkin "yhteisöön" mukaan. Tai johonkin säännölliseen. Niin että kun tuntuu et seinät kaatuu päälle, ni voin lohduttautua ajatuksella, et kohta on joku oma juttu mihin mennä. Ja sitäpaitsi mä olen paljon parempi äiti, kun teen jotakin välillä yksin. Välillä kun on ollut lasten kanssa monta päivää 24/7 huomaa miten pinna kireellä sitä on joka asiasta ja tulee raivottua ihan turhaan. Mut se on sitä omaa turhautumista, omaa kiukuttelua kun en pääse välillä lataamaan akkuja. Koko ajan joku tarvitsee ja vessaankaan ei pääse yksin. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä niin, että molemmat huutaa ja roikkuu hihassa. Vaikka olen koko päivän antanut kaiken aikani heille, tuntuu ettei mikään riitä :) Ja pakkohan se on hyväksyä, että tämän ikäiset tarvitsevatkin aika paljon huomiota ja aikaa, mutta  rehellisesti sanottuna, aina ei jaksaisi. Mut kohta mä pääsen lenkille, kun se mies tulisi sieltä töistä kotiin. Siinä on nyt ainakin tähän hätään ihan hyvä henkireikä.

Parisuhde.

Miksi sen pitää olla niin pirun vaikeaa??
Välillä mä mietin, et miks ihmeessä nainen ja mies on edes luotu yhteen, kun eivät mitenkään näytä ymmärtävän toisiaan. Jotenkin tuntuu, että semmosta suoraa yhteyttä ei voi edes saada.Tulee väärinymmärryksiä, kun tulkitaan toista niin automaattisesti. "Mähän tunnen ton vuosien takaa, tiedän taas mitä toi ilme tarkottaa." Mut tolle linjalle ei sais lähteä.Kenenkään ajatuksia kun ei voi lukea, vaikka olis tunnettu vuosikaudet. 
Pikkulapsivaiheessa parisuhde on suoraan sanottuna aikamoinen haaste. Jo se, että puhutaan toisillemme päivän aikana on suuren työn takana. Siitä huolen pitävät kaksi äänekästä ja touhukasta lastamme.Sitten kun ne metelöitsijät on saatettu yöunille tehdään kotitöitä tai maataan takki tyhjänä sohvalla tai tietokoneen edessä. Sitte raahustetaan makkariin jossa ne suloiset pikku tuhisijat nukkuvat ja toinen lukee kirjaa otsalamppu päässä ja toinen surffailee netissä kännykällä. Sitte tulee totaaliväsymys ja hyvä kun jaksaa hyvää yötä sanoa. Hetken päästä jompi kumpi lapsista jo itkeskelee, sitten tulee riitaa, et kumpi hakee sen viereen. Mä tietty vetoan, et joudun muutenkin koko ajan ramppaamaan vessassa, voisitsä välillä? "no ei se mun vika ole jos sua koko ajan pissattaa?" Helvetti, no onhan!Tämä on SINUN vauva joka painaa minun virtsarakkoa ja sinä olet sen siittänyt!Niin, siis öisinkin voi saada riidan aikaseksi. Mä toivon, että näille jutuille voidaan nauraa jälkikäteen kun tämä "elämän paras aika" on ohitse! Kyllä me tosin tehdään töitäkin meidän suhteen eteen. Käydään vähän väliä kaksistaan jossakin ja yritetään joskus edes huomioida toisiamme tän kaaoksen keskellä. Viisi halausta päivässä ja kuuden sekunnin suudelma pitäis olla tavoitteena päivässä sanoi perhevalmennuksen täti. Mut haastaavaa se toki välillä on, kun joku roikkuu jalassa ja joku toinen juoksee just sakset kädessä :D 
Kyllä mä uskon, että me selvitään tästä kaikesta, meillä on aika vahva suhde. <3

On meissä ainakin yksi yhteinen piirre:molemmat on yhtä urpoja. <3

Kolmen Pojan Äiti!

Maanantaina se sitten selvisi, nro kolmosen sukupuoli. Ja siellähän se pippelimies heilui kuvassa. :) Mä tosin vähän "järkytyin" tästä uutisesta koska olin niin varma tällä kertaa, että tyttö tulee. En edes pahemmin ollut harkinnut tätä vaihtoehtoa. Ja toki olihan se salainen ihana toive, että tällä kertaa tulisi prinsessa ja tasapainottaisi vähän tätä miesvaltaa tässä talossa. Ja mä niin rakastan noita tyttöjen mekkoja ja prinsessa-juttuja. Mutta ei, me saadaan nyt poika, pieni prinssi jota rakastetaan yhtä paljon kuin sitä prinsessaakin jota ei nyt sitten tähän perheeseen siunaantunut. Olen miettinyt lukuisia eri vaihtoehtoja, että miksi? 

Päästäänkö kuitenkin "helpommalla" kun on vaan pelkkiä poikia? Olenko mä niin voimakas nainen, että tähän taloon ei toista semmoista mahdu? Olenko mä niin poikatyttö, että en edes sopisi tytön äidiksi? Kaikennäköistä sitä on tullu mietittyä. Joinakin hetkinä ajattelen, et eihän sillä nyt ole mitään väliä mitä sukupuolta lapsi on ja näin on hyvä,pääasia että on terve. Mutta tunnetasolla suren sitä, että ei ole mitään erityisiä "tyttöjen juttuja" ja pojat on aina vähän isien poikia. Mä oon tässä perheessä vähän "poikkeustapaus". En saa pukea ketään ihaniin mekkoihin ja tehdä lettejä ja saparoita. En saa olla tukena kun kuukautiset alkaa tai sydänsurut painavat. 

Mut tänään mä lopetin murehtimisen ja tajusin kuinka hienoa on kasvattaa kolmea poikaa!! Ja kuinka hienoa on, että mä en ole stereotypia-äiti. Ei meidän perheessä ole mitään poikien ja tyttöjen juttuja. Tässä perheessä pelataan äitin kanssa jalkapalloa ja leivotaan isin kanssa pullaa. Tässä perheessä puetaan lapset värikkäästi ja lapsekkaasti, niinkuin kuuluukin. Ja mikä parhainta, MINÄ saan olla se perheen prinsessa ja pukeutua mekkoihin ja letittää tukkani. Kukaan ei tule ainakaan nyt kilpailemaan rinnalleni ;)

Tämä voi olla jonkun milestä vähän "pinnallista" pohdintaa, mutta tää on osaksi semmoista surutyötä, kun menetin jonkun jonka olin jo mieleeni piirtänyt. <3

Näistä pojista kasvatetaan semmoisia miehiä, mitkä eivät tunne käsitettä "naisten ja miesten työt" :)

Sosiaalinen elämä on palautunut!

Pojat "pakkaili" perjantaina tavaroita yökyläily-reissulle. Eli siis änkesivät molemmat vaatekaappiin ja kaivoivat sieltä kaiken ulos.




Vihdoin pääsin sivistyksen pariin viikonlopun aikana. Perjantaina kävimme Ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja elokuvissa. Menin hänen luokseen yöksi ja aamulla suuntasimme kirpputorille ja ostoksille. Vietimme siis aivan ihanaa ystävien keskeistä laatuaikaa. Ja kaiken lisäksi kerrankin ostin kasan vaatteita vain itselleni ja nautin omasta "vapaa-ajasta" täysin siemauksin! En haluaisi olla pinnallinen ja ajatella, että materia tuo onnen. Mutta voi kuulkaa miten onnellinen olin kirpputorilla kun tein mahtavia löytöjä ja uusi upea kevättakkini,iik se on ihana!!

Ei se tässä kuvassa nyt ihan samalta näytä kun livenä, mut mä rakastuin tähän!! <3


Lauantaina hain pojat kotiin ja siskoni ja hänen miehensä tulivat käymään synttärikahveilla. Sunnuntai pyhitettiin myöskin vielä syntymäpäivilleni. Yhteensä siis neljä päivää synttärijuhlintaa, not bad!


Nyt kuitenkin päivän aikana olen saanut ikävän seuralaisen. Nimittäin flunssa tuli TAKAISIN! Ja tällä kertaa yskä ja kurkkukipu sen mukana. On tää elämä mahdotonta. Mut toisaalta jos kokeilis sitä positiivista ajattelutapaa; sain viettää monta päivää RAKKAIDEN ihmisten parissa ja touhuilla kaikenlaista. Nyt on taas aika rauhoittua ja lepäillä :)