8. kesäkuuta 2013

Elämää epätietoisuudessa...

Olen tyhjän päällä, vailla päämäärää. Koulu loppui toukokuussa ja nyt pitäisi taas miettiä mitä seuraavaksi...Jatko-opintoja, töitä, itsensä etsimistä...asiat pyörii päässä, kuin lottoarvonnan numeropallot. Yleensä luotan vaistooni ja teen sen mukaan, mikä tuntuu itselleni hyvältä. Nyt tuntuu, että järkeilen asioita liikaa. Mikä olisi JÄRKEVINTÄ? Yritän miettiä, mitä HALUIAISIN tehdä. No, suoraan sanottuna, en haluaisi tällä hetkellä tehdä töitä, enkä mennä kouluun. Haluaisin tietää kuka olen. Missä minun edes kuuluu olla. Ajattelin, että kulunut vuosi olisi opettanut minulle, että olenko oikeassa paikassa. Luulin olevani, mutta lopulta kuitenkin tuntui siltä, etten kuitenkaan. Koko vuoden ajattelin, että joku estää minua olemasta oma itseni. Ehkä se olin minä itse? Ehkä en edes tiedä kuka olen. Onko silloin vaikeaa tuoda itseään esiin, kun ei tunne itseään...ajan voisi käyttää ainoastaan unelmointiin, mutta tuntuu että todellisuus tulee vastaan...

Mun mielessä on pyörinyt kohta kaksi vuotta unelma/visio/mielikuva...Se on nuorten toimintakeskus, missä on erilaisia pajoja. On huonekalujen entisöintiä, ompelua, leipomista toimintakeskuksen kahvilaan,kahvilan pyöritystä(samalla yritystoiminnan opettelua), teatteria, musiikkia, itsenäistymisen opettelua, ehkä eläinten hoitoa ja kaikkea mitä kuvitella saattaa! Näen itseni ohjaamassa siellä teatteria, myös ehkä entisöinti puolella, sekä itsenäistymispuolella. Paikka on hieman syrjässä kaupungista, ehkä jollakin vanhalla maatilalla, vanhassa navetassa. (jos joku haluaa nyt varastaa tämän idean, ole hyvä, mutta ota mut töihin sinne :) )
No, nyt se on ääneen sanottu! Ehkäpä maailmankaikkeus nyt ymmärtää, että olen ihan tosissani. Kyllä mulla on edelleen palava halu auttaa nuoria, mutta ehkä sitten juurikin tätä kautta...

Mä jatkan tätä haaveilua ja rukoilemista siitä, että saisin vihdoin tehdä sitä, mitä sydämessäni todella haluaisin.


Vakavaa pohdiskelua...


25. huhtikuuta 2013

Älä ole uhri.
Älä ole marttyyriäiti.
Sun täytyy pärjätä omillasi.
Älä ole riippuvainen kenestäkään.
Älä ruikuta, älä valita.
Ajattele positiivisia asioita, niin vedät positiivisia asioita puoleesi.
Jos kiukuttelet, kukaan ei halua olla lähelläsi, koska olet niin negatiivisissa energioissa.
Ole vapaa, tee niinkuin sydän sanoo.
Luovu vanhoista ajattelutavoista ja vanhoista uskomuksista.
Jne...
Jne...

Tässä vuoden mittaan käsiteltyjä asioita  joihin olen kovasti pyrkinyt. Tänään tajusin. Minkälaista maailmankuvaa MINÄ ITSE haluaisin luoda...

Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.
Apua saa ja pitää pyytää.
Terveellä tavalla meidän pitäisi olla riippuvaisia toinen toisistamme, näin synnytämme kollektiivisuutta.
Jos joku asia harmittaa, se kannattaa sanoa ulos. Koska negatiivisten asioiden kieltäminen johtaa siihen, että ne jäävät sisällemme. 
Jokaisella tulisi olla oikeus kiukkuun. Jokaisella tulisi olla vierellään sellaisia ihmisiä, ketkä kestävät kiukun ja tarpeen tullen sulkee syliin ja rauhoittelee.
Jokaisen tulisi nyös miettiä mitä omat valinnat aiheuttavat. Onko valmis ottamaan vastuun siitä, että esimerkiksi lapset kärsivät avioerossa. Onko valmis kantamaan myös muita itsensä lisäksi.
Itsensä muuttaminen joksikin sellaiseksi jota ei ole on itseltään pakoon juoksemista. Itseään voi juosta pakoon myös niin sanottuun "henkiseen maailmaan". Avainjuttu kaikessa on varmaan tasapaino. Ja se, että tarkoitus on elää läsnäolevana juuri tässä hetkessä ja juuri sellaista elämää, jossa on hyvä olla. 

Sanoisin, että nyt vasta alan ymmärtää, että voimaantuminen ei tarkoita jonkun toisen asettamien määritelmien mukaan elämistä. Vaan voimaantuminen on sitä, että löytää itsensä ja omat mielipiteensä.






Tänään siis heräsin, tähän ajatukseen.

16. maaliskuuta 2013

Kasvukipuja.

Viimeisen vuoden ajan muhun on sattunut.  Niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Koko ajan on joku tila päällä, mikä tuntuu epämukavalta. Oksettaa, ahdistaa, surettaa, sattuu rintaan, sattuu selkään, tuntuu että järki lähtee, tuntuu että joku osa musta lähtee. 

Ja niin lähteekin. Nimittäin kaikki vanha ja tarpeeton saa lähteä. Kaikki semmoinen pois mikä ei ole minua ja sellaiset ajattelutavat, mitkä ei ole tähänkään asti minua palvelleet. (mm. negatiivinen ajattelutapa, uhrin roolin kantaminen, itseensä käpertyminen, toisten syyttely...) Mä taidan olla sellasessa elämäntilanteessa missä luon täysin uuden elämän. Luon uuden pohjan ja mietin minkälaista elämää minä haluan elää. 

No minkälaista sitten? Kuuluu kysymys kaiken aikaa päässäni...
Haluan elää elämää, jossa olen onnellinen ja mulla on turvallinen olla. Haluan että voin elää pelkäämättä ja ahdistumatta. Haluan elää. Musta tuntuu, että lapsesta asti olen pelännyt. Ja aina tehnyt valintoja sen pohjalta. Olen ajatellut aina olevani huonompi kuin muut, etten ansaitsisi sitä mitä muut ansaitsee.  Ja jos en kunnioita itseäni, tekeekö sitä kukaan muukaan?Ei. Joten, ei muuta kuin opettelemaan itsensä arvostamista, joka ikinen päivä!

Mä oon aina ihaillut ihmisiä, ketkä on sujut itsensä kanssa ja niillä näyttää olevan suht "helppoa" olla. Ne tekee asioita mistä ne pitää ja on onnellisia. Eikä siihenkään vaadita kuin esimerkiksi sellaisten asioiden tekeminen mistä oikeesti pitää. Nyt mun pitää vaan miettiä mistä asioista mä oikeesti pidän.

Välillä mulla on sellanen tunne, että mä oisin maailman onnellisin, kun saisin olla vaan kotiäitinä. Oman perheen kanssa ja omaan maailmaan käpertyneenä. Se oma perhe vois tarkottaa sitä, että mulla ois mun iso perhe ympärillä. Olis se perhe sitten oma lapsuuden perhe, uudet ystävät tai mikä vaan, mutta asuttais kaikki toistemme lähellä ja toimittais pienenä yhteisönä. 

No välillä mä haluisin vaan matkustaa maailman ympäri täysin vapaana ja vastuuttomana ja tehdä "tärkeää" työtä. Pelastaa ihmiskuntia ja koko maailman! Mutta sen mä oon kyllä tajunnut, että ensin on aloitettava itsestään. En mä voi ketään auttaa ennenku oon saanu itteni jaloilleni. 

Ja sitähän tässä kaiken aikaa yritetään, nousta jaloilleen.

Ja siihen tarvitaan pikku- Sannan uhmakasta luonnettakin välillä <3




6. helmikuuta 2013

Tämä biisi on soinut koko päivän päässä, olisiko tässä joku sanoma :)
http://www.youtube.com/watch?v=QkZkATBQsAg

Ei mulla muuta tällä erää :)

2. helmikuuta 2013

Huh. En tiedä mistä aloittaa kun niin paljon asioita on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana. Elokuussa muutimme Järvenpäähän. Minä ja pojat. Pitkällisen pohdinnan jälkeen kahden ihmisen polut lähtivät eri suuntiin ja kaiken kipeyden keskellä taisimme tehdä oikean ratkaisun...Joskus on vain päästettävä irti, vaikka ei tietäisikään mihin se ratkaisu lopulta päätyy ja mitä se tuo tullessaan. Nyt on tullut kuitenkin aika astua peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä: kuka sinä olet, mitä sinä haluat elämältäsi?

Viimeiset puoli vuotta on mennyt sumussa. Kaiken uuden alku on vienyt mukanaan. Pojat aloittivat päiväkodin, minä koulun. Tutkin itseäni kaiken aikaa, joudun nyt todella kohtaamaan itseni. Olen aikaisemmin elänyt siinä luulossa, että teatterin tekeminen olisi jotenkin helppoa, hauskaa, kepeää. Tässä prosessissa ollessani perun kaikki ajatukseni helppoudesta. Henkisesti rankka matka on myös palkitsevaa, olen oppinut itsestäni, maailmasta ja siihen suhtautumisesta niin hienoja asioita, etten oikein tiedä miten niitä voisi edes sanoiksi pukea! Halu rakastaa koko maailmaa on äärettömän upea tunne, jota haluaisi vaan jakaa kaikille. Halu elää sellaisessa maailmassa missä koetaan empatiaa ja rakkautta kaikkea kohtaan on niin suuri, että välillä on vaikeaa olla sellaisessa ympäristössä missä näitä asioita ei pidetä minkään arvoisena...Koen myös välillä vihaa, kiukkua, ahdistusta, surua, suunnatonta raivoa! Mutta nämäkin ovat vain tunteita. En koe enää ketään tai mitään kohtaan sellaista vihaa, että ajattelisin, että tuon takia minunkin elämäni on niin huonoa. Ei, hetkellisesti saatan jostakin suuttua, mutta tajuan, että kaikki on minusta lähtöisin, minä saan itsessäni vihan aikaiseksi, joku osaa vaan tökätä oikeaan kohtaan. Kaiken tämän järjettömyyden ja hullunmyllyn keskellä, joinakin päivinä, tunnen olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen!


14. kesäkuuta 2012

Sitten Kun...

"Sitten kun kasvan isoksi, mä saan tehdä ihan mitä haluun"
"Sitten kun olen opiskellut saan paljon rahaa ja hyvän työpaikan"
"Sitten kun löydän unelmieni kumppanin, rakastan sitä ikuisesti"
"Sitten kun saan lapsia, kasvan itse vastuuntuntoiseksi vanhemmaksi"
"Sitten kun saan omakotitalon, olen onnellinen kodistani"
"Sitten kun tienaan enemmän, on minulla enemmän mahdollisuuksia tehdä kaikkea kivaa"
"Sitten kun opiskelen vielä vähän lisää ja hommaan monta ammattitutkintoa olen viisaampi ja korkeasti koulutettu"
"Sitten kun saan paremman työpaikan, olen tyytyväisempi elämääni."
"Sitten kun ystäväni ymmärtävät ja rakastavat minua enemmän, pystyn myös ottamaan huomioon heidät"
"Sitten kun saan sen ja sen tavaran, olen onnellisempi kuin koskaan"
"Sitten kun lapseni kasvavat isoiksi, elämä helpottaa"
"Sitten kun mieheni oppii rakastamaan minua "oikein", olen onnellinen"
"Sitten kun löydän uuden kumppanin hän osaa rakastaa minua oikein"
"Sitten kun saan uuden hienoimman markkinoille tulleen auton, olen muiden silmissä menestynyt"
"Sitten kun olen eläkkeellä olen maksanut lainani, kerännyt paljon omaisuutta ja onnellinen kun ei tarvitse tehdä mitään"
"Sitten kun makaan kuolinvuoteellani, mietin, mitä kaikkea minusta jää jäljelle. Tavarat. Omaisuus. Sijoitukset. Ym maalliset asiat."
"Sitten kun kuolen omaisuuteni jaetaan ja näin alkaa taas uusi oravanpyörä sukupolvelta toiselle"

Tässä pohdintoja siitä, että mitä meistä ihmisistä lopulta jää jäljelle. Mikä on tärkeää?

Pystymmekö missään vaiheessa elämäämme elämään vain ja ainoastaan tässä hetkessä?

Pystymmekö täysin antautumaan elämäntilanteelle välittämättä tulevaisuudesta?

Tuoko materia onnen? Väliaikaisesti, mutta miten pitkällä tähtäimellä?

Sorrun itsekkin tähän ajattelumalliin, mutta nyt lähiaikoina hyvin paljon on alkanut mietityttämään, mikä on lopulta tärkeintä...

Itselleni hoen jatkuvasti: nyt kun elämäni on täydellisintä aikaa, en voisi olla onnellisempi. Nyt kun olen saanut elämääni näin ihania asioita, aion nauttia niistä! <3

10. kesäkuuta 2012

Tytöt Tallinnassa.

Pitkästä aikaa päivittelen blogia, tuli taas tunne, että pitää kirjoittaa ja päivitellä kuulumisia. :)
Ystäväni ehdotti noin kuukausi sitten, että tarvisitko vähän lomaa, irtiottoa arjesta,välimatkaa kaikkiin asioihin mitä niin kovasti nyt täällä pohdin. Vastausta ei tarvinut kovin kauan aikaa odottaa, olin todellakin pienen breikin tarpeessa! Niinpä tytöt päättivät lähteä Tallinnaan...

 Shoppaillessa tuli hiki (teimme sen rinkat selässä) joten aurinkoinen ilma ja kesäterassi veti puoleensa. Tässä siis ihana ystäväni Hede <3


 Tässä vähän nähtävyyksiä, jotka saivat meidän huomion heräämään :)
 Ohoi!
 Merimies poseeraa.
 Ei keretty ottamaan meidän laivasta kuvaa, otettiin ohi menevästä sitten. (se oli paljon hienompi)
 Surullisen kuuluisa hotelli ja sen takapiha. :)









Löydettiin tämmönen hieno paikallinen baari. Vähän jännitti mennä sisään, mutta lopputulos oli kuitenkin hyvinkin miellyttävä. Tosin sain jotain todella pahaa olutta, viimeisen siiderin myivät Hedelle.



Laivassa matkalla Tallinnaan muistin, että voihan hitto,passissani on vielä vanha sukunimi, toivottavasti sitä ei kysytä missään! Ystäväni aloitti saarnaamisen: "miksi et ole hoitanut siihen oikeaa nimeä, meidän pitää sisäänkirjautua Hotelliin ja siinä tarvitaan passeja" Hups, ei voi kaikkea aina muistaa. Kun vihdoin pääsimme hotellille ja odottelimme jonossa omaa vuoroamme, ystäväni alkoi kaivelemaan kassistaan kaikki tarvittavat paperit ja passit. Hän läväytti passinsa auki ja katsoin sivusilmällä että onpas oudon näköinen kuva, ihan vaalea tukka tuossa kuvassa. Tajusimme varmaan samaan aikaan mistä oli kyse: "tää ei oo mun passi!" Hups vaan Hede oli ottanut vahingossa miehensä passin mukaan. Kyllä siinä tilanteessa nauratti niin ettei meinannut loppua tulla. Onneksi hotellivirkailijalle kelpasi myös ajokortit. Hotellihuoneessa aloin lueskelemaan lehteä, jossa Tallinan konsuli varoitteli, että matkustusasiakirja pitää olla AINA mukana,elikkäs passi! Ajokortti ei kelpaa. Loimme jo mielikuvia, että nyt meistä tulee viron kansalaisia, emmekä pääse ikinä kotiin :)


Onneksi meillä on niin hyvä huumorintaju, että sen avulla selvisimme vuorokaudesta rennoin mielin. Suunnittelimme jo kuinka lähdemme kylpylään, jos emme kotiin pääse :)
Aamupäivällä jännitys tiivistyi kun lähdimme lunastamaan paluulippuja. Olimme jo keksineet kuinka esitämme "pienen" draamaan, jos passejamme kysellään. No, ei kysytty. Liput annettiin käteen ja toivotettiin hyvää kotimatkaa :)

Mitä tästä opimme? Sen että kaikkea ei voi aina kontrolloida. Vaikka kuinka olisi järjestelmällinen ihminen, saattaa elämässä käydä välillä niin, että kontrolli viedään käsistä. Silloin joutuu turvautumaan johonkin? Mikä se jokin sinulle on? Onko se luottamus siihen, että maailmankaikkeus kyllä hoitaa asiat parhain päin, olemme hyvissä käsissä? Vai onko se luottamus hätään ja paniikkiin joka aiheuttaa vaan turhaa kaaosenergiaa?

Tämän tarinan opetuksena oli myös se, että ystävyys on kantava voima. Kun ystävyys perustuu vahvalle rakenteelle,syvälle yhteydelle,rakkaudelle ja omintakeiselle huumorille, ei mikään tätä venettä heilauta <3