Minä ja minun matkani.

Mä olen ollut nyt monta viikkoa jossakin ihme "tilassa".Olen pohdiskellut aika paljon kuka olen, mitä haluan, mistä tulen ja mihin olen matkalla. Ja täytyy sanoa, että aika turhauttavaa on. Mä oon tällä hetkellä niin eksynyt että en osaa sanoa mihinkään mitään vastauksia. 


Mun unelmani on aina ollut oma perhe,oma koti. Nyt mulla on se! Ja mä toki arvostan ja olen kiitollinen siitä joka päivä, mutta silti mulla on vahva tunne, että mun pitäis saada vielä unelmoida jostakin muustakin. Toki oma työ tulee jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi, mutta senkin suhteen mä oon hukassa. Mitä mä haluaisin oikeasti tehdä? Mistä työstä saisin sellaisen tyydytyksen,että HALUAISIN sitä tehdä. Kyllä se varmaan se sosiaaliala on. Tarve auttaa ihmisiä on kova! Mutta missä muodossa se on vielä auki.


Välillä musta tuntuu että tämä polku mitä kuljen ei ole mun polkuni. Joudun ihan pysähtymään ja miettimään että mitä ihmettä?Mulla on kohta kolme lasta,mies ja talo maalla. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti! Lapsia tulee tiuhaan tahtiin, talopäätös tehtiin muutamassa viikossa ja naimisiinkin mentiin pikapikaan. Mutta ehkä tällä kaikella on joku tarkotus. Ehkä asioiden piti vaan tapahtua tässä tahdissa ja kohta tulee pysähtyminen. Ehkä ihmisen ei kuulu koko ajan kehittyä,suorittaa,menestyä ja kivuta ylöspäin. Ehkä elämää tulisi elää päivä kerrallaan niin hitaasti kuin mahdollista ja keskittyä vaan siihen, mitä nyt on.  Jospa mun polun on tarkoitus nyt tämä pysähtyminen. Tajuta oma arvoni ÄITINÄ ja VAIMONA. Ja arvostaa itseäni myös NAISENA. Ammatillinen roolini ja sen etsiminen voi olla edelleen siellä naulakossa ja sen mä sieltä kaivan sitten pölyttyneenä joku päivä ja tutkailen missä kunnossa se sieltä löytyy.


Nyt tuli syvällistä pohdintaa,mut kuten sanoin, mä oon nyt jollakin itsetutkiskelu-retriitillä ja se herättää niin paljon kysyttävää ja pohdiskelua. Nyt täytyy vaan kuulostella tätä elämää, että mihin suuntaan se on mua viemässä.