24. maaliskuuta 2011

Mökkihöperöitynyt.











Lapset jaksaa onneksi touhuta, vaikka kuumetta on 39 astetta.






Kohta ollaan oltu viikko näiden seinien sisällä. Ensiksi sairastui Lenni ja minä, nyt Onni. Ja siis nenäni on vieläkin niin tukossa, että en maista mitään saatika sitten haista. Yksikin päivä Onnilla oli ollut kakka housussa ties kuinka kauan, kunnes Lenni ystävällisesti ilmoitti, että Onni haisee kakalle! 
Sairastelu ei sovi mun luonteelle eikä tähän tilanteeseen. Mä en tykkää olla vaan kotona, vaan kaipaan aktiviteetteja ja ihmisiä ympärilleni! Ja perhekerhot ja kavereiden luona kyläilyt riittävät siihen ihan mainiosti. Jokapäiväinen kävelylle pääseminen on myös mun henkireikä!


Nyt me olla möllötetään täällä sisällä. Pojat nahistelee kaikesta, Lennillä alkaa olemaan joku hurmaava 3-ikävuoden uhma ja kaikesta huudetaan ja kiukutaan. Miestä ei juurikaan ole koko talvena näkynyt, kun tämä vuodenaika työllistää hänet ympärivuorokautisesti. Hän on siis kunnossapitotyöntekijä ja hoitaa mm. teiden auraukset ja on lähestulkoon aina lähtövalmiina töihin.


Välillä tulee mietittyä, että mihin hemmetin jumalan selän taakse me ollaan muutettu kaiken sivistyksen keskeltä. Muutimme siis viime syksyllä, mahdollisimman huonoon aikaan. Tuli pimeys,tuli talvi, ihmiset sulkeutui mökkeihinsä. Ainoat ihmiset ketkä hilluu tuolla pihalla säällä kuin säällä ollaan minä ja lapset. Niin ja yksi naapuri, joka suhaa edestakaisin tuota tietä traktorilla ja moikkaa joka kerta ohi mennessään, siinäpä meidän ainut kontakti välillä päivän aikana. On ollut päiviä, kun oon kiukutellut, et muutan takaisin kaupunkiin! Siellä elämä olisi "helpompaa".


Mutta pitkään mietittyäni, tämä on just se asia mitä mä elämälleni kaipasin. Ja se fiilis, kun me ekaa kertaa käytiin kattomassa tätä taloa, sitä ei voi sanoin kuvailla. Tuli sellanen olo, että tämä on koti! Mä olen tehnyt valinnan, että haluan perheen, miksi en siis täysipainoisesti omistautuisi sille ja ihanalle kodillemme. Ja mielummin mä lapsiani täällä maaseudun rauhassa kasvattelen, kun kaupungissa, missä näkyy vaan ihmisten kiire, suorittaminen, kaupallisuus ja monet muut epäkohdat. 


Enkä mä nyt kuitenkaan ole sen tyyppinen äiti-hahmo, että ihan täysin unohtaisin oman itseni. Mä vaadin/ tarvin oman ajan, omat jutut ja omat menot. Mä myös rakastan mun ystäviäni älyttömän paljon ja haluan pitää kiinni siitä että välimatkat eivät meidän välejä katkaise. Tätä tää elämä tällä hetkellä onkin,paljon sovittelua perheen ajan, oman ajan ja miehen ajan kanssa. En halua edes kuvitella mitä se on sitten, kun palaan töihin. Varmaan yhtä juoksua paikasta toiseen. 


Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Tuleepa hyvä fiilis kun saa purettua ajatuksia tänne! <3

3 kommenttia:

  1. Mä ihailen ihan suunnattomasti että repäisitte ja teitte juuri niin kuin itse halusitte kuuntelitte omaa sisäistä ääntänne...talvi on rankkaa kaikille meille asuipa maalla tai kaupungissa...taidetaan asua väärässä maassa...vaikka toisaalta täällä on aika turvallista ja rauhallista ei tätä vaihtais kuitenkaan ihan heti vaikka talvi rassaakin. Kun osaisi ottaa asiat niinkuin lapset, jos kiukututtaa antaa tulla jos riehututtaa antaa mennä jos naurattaa melkein tikahtuu. Ettei ottaisi niin kauheita paineita niistä päivistä kun on rankkaa...muuten hyviä ei erottaisi huonoista. Iso lämmin halaus toiselta maalaiseläjältä...ajattele mikä homma toi äitiys muuten on ensin ahdistaa kun aloittaa homman, menettää liian ison itsestään.Yllättävän pian tulee aika jollon saa aikaa itselleen ja "vapautensa" takaisin, mitä tekee mieli? Suree kun on niin ikävä aikaa jolloin syli oli täynnä

    VastaaPoista
  2. Mehän asutaan "semi-landella" ja kyllä mäkin aika monta kertaa manailen, kun isäntä on 12 tunnin työvuorossa ja me jumitetaan Leon kanssa kaksin ILMAN AUTOA koko päivä... Sit taas toisaalta mietin, miten järkevä ratkasu taloudellisesti oli myydä toinen auto pois, kun loppupeleissä yhdelläkin pärjää. Ja miten kivat lenkkimaastot täällä on koiranomistajalle ;). Ja luulen kans et talvi potuttaa ihan yhtä paljon siellä kaupungissakin, kun kaivelet autoa jostain kadunposkesta lumiauran vähän hurautettua ohi...

    Peppi :)

    Ps. Teillä on aivan valtavan herttainen koti ja ihanat velikullat :) !

    VastaaPoista
  3. Sehän tässä "syrjässä" asumisessa on haastavinta, että joutuu todella kohtaamaan oman itsensä. Me ei tunneta täältä vielä oikein ketään eikä kukaan kauhean usein poikkea kahvillekkaan. :)
    Joutuu todella tulemaan sinuiksi itsensä kanssa, jos meinaa näissä nurkissa vielä muutaman hetken pyöriä. Ja kyllä se tästä pikkuhiljaa, kun oppii olemaan itseään kohtaa suht armollinen ja sallii ne kaikki tunteet.

    Ja totta puhut Peppi, olin ihan unohtanut kaikki kaupunkiasumisen varjopuolet. Mehän asuttiin Järvenpäässä ihan ydinkeskustassa ja se oli ihan järkkyä! Kirkko oli vastapäätä meidän kämppää ja kirkonkellot kilkatti jatkuvasti! Koko ajan oli hirveä meteli. Ja talvisin todellakin kirosin, kun autoa ei saanut autopaikalta pois kaiken sen lumen keskeltä. Kiitos muistutuksesta ja kiitos kommenteista. :)

    VastaaPoista