11. huhtikuuta 2011

"Itsenäisyyden" kaipuu.

Oon tässä lähipäivinä alkanut kaipaamaan hirveästi takaisin töihin. Vaikka kotona oleminen on sillä tavalla "vapaata", että voin tehdä periaatteessa siitä minkälaista tahansa, on silti ikävä jonnekkin mihin tätä kaikkea voisi vähän paeta ja saada vähän erilaisia virikkeitä. Töissä olisi työkavereita ja siellä saisi pitää ihan oikeita ruoka-ja kahvitaukoja. Töiden tekemisestä saisi myös enemmän rahaa ja enemmän arvostusta ja kunnioitusta kun 1 ja 2-vuotiailta lapsilta. Tosin nythän kaikki on muuttunut siitä kun olin viimeksi töissä. Nyt on tosiaan noi lapset, jotka herättelee lähestulkoon joka yö, joiden aamutoimiin menee vähintään se tunti, parhaimmillaan kaksi tuntia jos molemmat on oikein uhmatuulella. Joita tosiaan joutuisi kiikuttamaan hoitoon ja sehän vasta helppoa olisi kun mies tekee töitä ympärivuorokautisesti ja itselläni olisi kolmivuorotyö. Nojoo, jo tässä vaiheessa alkaa jo tuntua niin rasittavalta, että antaa olla. Ja mähän oon sitä paitsi raskaana, että mun äitiyslomakin alkaisi kohta :) Tosin onhan niitä muitakin vaihtoehtoja. Jos yrittäis nyt alkuun keksiä itselleen jonkun harrastuksen. Ehkä sekin olis jo alku, kun tietäis, että kerran viikossa on joku sovittu tärkeä OMA juttu mihin mennä. Mä oon kattonut nyt avoimen yliopiston tarjontaa ja kansalaisopiston kursseja. Mut nekin alkaa sitten vasta syksyllä. Mutta eipä sinnekkään pitkä aika ole. Enkä mä nyt väitä, etteikö mulla olis tällä hetkellä omaa aikaa. Käynhän mä usein lenkillä ja kaupassa. Mut nekin teen YKSIN. Mulla on joku kaipuu päästä edes johonkin "yhteisöön" mukaan. Tai johonkin säännölliseen. Niin että kun tuntuu et seinät kaatuu päälle, ni voin lohduttautua ajatuksella, et kohta on joku oma juttu mihin mennä. Ja sitäpaitsi mä olen paljon parempi äiti, kun teen jotakin välillä yksin. Välillä kun on ollut lasten kanssa monta päivää 24/7 huomaa miten pinna kireellä sitä on joka asiasta ja tulee raivottua ihan turhaan. Mut se on sitä omaa turhautumista, omaa kiukuttelua kun en pääse välillä lataamaan akkuja. Koko ajan joku tarvitsee ja vessaankaan ei pääse yksin. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä niin, että molemmat huutaa ja roikkuu hihassa. Vaikka olen koko päivän antanut kaiken aikani heille, tuntuu ettei mikään riitä :) Ja pakkohan se on hyväksyä, että tämän ikäiset tarvitsevatkin aika paljon huomiota ja aikaa, mutta  rehellisesti sanottuna, aina ei jaksaisi. Mut kohta mä pääsen lenkille, kun se mies tulisi sieltä töistä kotiin. Siinä on nyt ainakin tähän hätään ihan hyvä henkireikä.






4 kommenttia:

  1. ja tätä kaikkea sä hullu tuut joskus kaipaamaan...

    VastaaPoista
  2. No ihan varmasti! Mut sitten lyötte mua nuijalla päähän, etten vaan lähde samaan rumbaan uudestaan :)

    VastaaPoista
  3. Se on kyllä totta, että ihmiselle on hyväksi olla jokin sosiaalinen verkosto harrastuksen tms. kautta jonka avulla irtaantua arjesta.

    VastaaPoista
  4. Mua pitäis vissiin huitasta sillä samalla nuijalla (;

    VastaaPoista