26. huhtikuuta 2011

Minun rakas uhmaikäiseni.

Se alkoi heti aamusta: "Mä en tykkää,mä en haluu,eieieieieieieieieieieieieiei!!!!!!Byääääääääääää" Kyseessä heinäkuussa kolme vuotta täyttävä esikoispoikani Lenni. Yleensä kun päivä alkaa näin, niin tiedossa on päätähuimaavaa menoa ja pinnan kiristymistä. Eli siis aamusta se alkoi. Ei kelvannut aamupalat, ei haluttu lähteä kerhoon,tyhmää pikkuveljeä tönittiin ja lyötiin. Sillä aikaa kun äiti kävi vessassa häivyttiin ovesta pihalle pelkät kumisaappaat jalassa. Mä olin kun viilipytty, tsemppasin itteäni koko ajan"kyllä tää tästä, kohta me ollaan siellä kerhossa ja saadaan muuta ajateltavaa ja tekemistä" Vihdoinkin lapset autossa ja matkalla kerhoon. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, Lenni lauleskeli takapenkillä. Ehkä tää kuitenkin vielä tästä iloksi muuttuu. No mentiin kerhoon ja ensin vähän leikittiin. Tai siis muut leikki paitsi Lenni. Se roikkui mussa koko ajan kiinni ja hoki "mennään kotin". Sitten alkoi yhteinen lauluhetki, johon Lenni ei tod osallistunut. Se juoksi pitkin käytäviä ja protestoi koko hemmetin seurakuntaa! Huusi kovaan ääneen ja yritti karkailla ulko-ovesta pihalle. (tässä vaiheessa se sai Onninkin innostumaan tähän leikkiin) Ja TAAS mua katsottiin säälivin katsein kun mä maha pystyssä juoksen kahden taaperon perässä toisten rallatellessa Jumalan kämmennellä. Yleensä se on musta ihan jees, koska semmosiahan lapset on siis normaalisti eikö vaan? Eiks se nyt oo vähän epänormaalia jos tommonen 1-vuotias istuisi puolen tunnin hartaushetken paikoillaan? Mut tänään mua itketti tää tilanne. Mä en jaksa!! Miks mun lapset on ainoat jotka hilluu siellä eivätkä keskity vaikka leikkimään, miks ne ei käyttäydy "normaalisti"?? No loppukerho meni aika samoissa tunnelmissa. Lisäksi sain vielä jonkun "hoitovauvan" siihen syliin ja ajattelin, et tätä se sitten syksyllä tulee olemaan. Lähdettiin ajelemaan kotiin. Lapset ei vielä nukahtanu autoon joten tultiin sitte sisälle syömään ja nukkumaan. "mä en haluu syödääääääääää,mä haluun syödääääääää,byäää!" Lenni jatkoi samaa linjaansa. Ajattelin, et nyt on vaan parasta pistää koko porukka päiväunille kun vaikutti vähän väsyneeltä touhulta. Lenni nukahti minuutissa, Onni ehkä kahdessa. Huh, hetki omaa aikaa. Ja sit se alkoi. Armoton surffailu netissä ja erilaisten diagnoosien etsiminen. Oiskohan kyseessä käytöshäiriö,Adhd,touretten syndrooma tai mikälie abcdefg! Paskat! Uhmaikä se on ja kun kyseessä on saman luonteinen lapsi kun minä olen, niin kyllä ne päät vaan kolisee. Ja hitot kaikista muista kerholaisista, jokainen lapsi on erilainen. Lenni vähän vauhdikkaampi tapaus ja ei selvästikkään mikään Jeesuslaulujen hoilottaja-tyyppi. Illalla taas itketti kun paijasin tätä vauhtipakkausta uneen. Mikä sai mut edes ajattelemaan, et lapseni ei ole normaali. Mikä sai mut ajattelemaan että hänen pitäisi kuulua johonkin tiettyyn muottiin ja olla samanlainen kuin muutkin? Miksi mä en vaan voisi ajatella, et lapseni on persoonallinen ja oman tiensä kulkija, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Sellainenhan mä itsekkin olen. 


Se oli rakkautta ensi silmäyksestä!


Kohta hän on jo 3-vuotias, mihin aika menee??

8 kommenttia:

  1. Voi voi kun kuulostaa tutulta, paitsi että minä en jaksanut enkä jaksa käydä kerhoissa. Pojat on nyt 7 ja 5 vuotiaat, ja kyllä varsinkin vanhemman kantta otetaan yhteen päivittäin. Mutta illalla vielä halataan ja annetaan pusut, onneksi vielä ovat "pieniä". Tyttö on reilun vuoden, ja siinäpä vasta tempperamenttia!!!

    VastaaPoista
  2. Voi että... :/ Meillä tyttö on kans semmonen viipeltäjä, ei yhtään paikallaan. Joka paikkaa pitää tutkia. Mutta onhan hän lapsi, 2vee, kaikki on uutta ja jännää... Mutta kyllä on kyläilyt hänen kanssaan jääneet vähemmälle kun joissain paikoissa on niin tuskaa olla kun ei saa koskea... Mutta kyllä se tästä :)

    VastaaPoista
  3. No onko ihme jos etsii diagnooseja ja yrittää löytää sillä tavalla helpotusta, onhan ne aikamoisia kundeja, vie sua (JA MUAKIN!) ihan 5-0. Muistatko, kun lapset riehu ja sitten me heitettiin vielä maidot kaaressa lattialle! Éttä osaa ne aikuisetkin. Kaipa moni meistäkin on yrittäny ettiä jos jonkinlaisia diagnooseja.... (Ja niitähän löytyy...)
    Lenni on ihan normaali, vilkas, mutta niin suloinen lapsi. Mieti miten älykäs poika se on! Ja kuinka se hoivaa eläimiä ja ehkä välillä Onniakin! Mutta uskon, että väsyneenä sitä vaipuu epätoivoon. Ja Sanna, jos sulla olisi hilaiset ja rauhalliset lapset, ettisit niillekin diagnoosia, ammattitauti ;) Voimia muru <3

    VastaaPoista
  4. Lue se Raisa Cacciatoren Kiukkukirja! Ja hei, me ei just ton takia käydä missään muskareissa ja muissa, kun mä olisin ainoa joka siellä juoksee Kallen perässä ja muiden pennut istuu kiltisti paikallaan. :D Meidän lasten pitäis varmaan päästä juoksemaan yhdessä. Toivon HARTAASTI että tää pienempi ei olis yhtä villi. Veljeni poika saattaa istua koko Pikku Kakkosen ajan sohvalla, vetää peiton päälleen ja katsoa sitä ohjelmaa. Mitä tekee Kalle? Alkumusan jälkeen alkaa semmonen viuhtominen ettei tosikaan.. Eli, I feel you, ja tota toi meilläkin on varmaan vuoden päästä (miinus iso maha, ei ei ei ei ei ei ei ei!!!)

    Koita jaksaa, nää on kuitenkin vaan muutamia vuosia elämästä, joka parhaimmillaan tai pahimmillaan kestää sen 80-90 vuotta.. :D

    VastaaPoista
  5. Ihan normaalia meidän suvussa, sanoisin...jonkun silmissä adhd tai joku meillä ihan tavallista käytöstä. Koita kestää kyllä ne siitä kasvaa ja lähtee omilleen ehkä...(HAHAAA)

    VastaaPoista
  6. Lenni on ihana! <3 uskon että vauhdikkaan poikasen kanssa on rankkaa juosta vieläpä se kumpu matkassa.. Mutta mitään epänormaalia en usko siinä olevan! Enempikin oon sitä mieltä että ne lapset jotka kerhossa istuu vaan nätisti paikoillaan, on epänormaaleja! Lasten kuuluu juosta, leikkiä ja pistää välillä kaikessa vastaan! Kerhojenkin pitäisi antaa siihen mahdollisuudet, tuommoisen puoli tuntia kestävät "istu paikoillaan" -hetket ei kuulu noin pienille vielä.
    Me tullaan sinne joku päivä, juostaan pihalla ympyrää monta tuntia ja kiukutellaan! Niin sitä kuuluukin tehdä :)

    VastaaPoista
  7. Löysin tänään blogisi ja se on ihan mahtava! Niin tuttuja tunteita, vaikka meillä touhuaa vasta yksi pojanviikari, toinen syntyy syksyllä. Kirjoitat niin ihanan rehellisesti arjesta, blogisi saa hymyn huulille, välillä myös kyyneleet silmiin. Tsemppiä uhmaan! Joku mainitsi Kiukkukirjan, olen lukenut sitä yhä uudelleen ja uudelleen sieltä 2-3 vuotiaiden kohdalta vaikka eihän ne tekstit mihinkään muutu. Muistuttelen vaan sillä itseäni juuri tuosta uhmaiästä,,,on tullut itsekin googlailtua ties mitä ;)

    VastaaPoista
  8. Anonyymi ei osannut lähettää kommenttiaan oikein...ei ollut tarkoitus lähettää nimettömänä. Pitää hiukan perehtyä, miten tämä toimii. t. Suvi

    VastaaPoista